Kirjoittelin viime viikolla ulkoilun ja lähinnä auringon vaikutuksesta mm. hormonitoimintaan (Ulkoilu on must!). Myös liikunta on meille välttämätöntä, monestakin syystä (aiemmin kirjoitin liikkeen merkityksestä: Liikutko terveellisesti?). Ja nyt kerron omakohtaisia, vähän kipeitäkin kokemuksia aiheesta.
Liikunta ja minä
Minulla on ADHD. Sain diagnoosin vasta aikuisena. Ja olen ylpeä siitä. Mutta, vaikka pidän siitä, se aiheuttaa tiettyjä hankaluuksia. Kaikilla meistä on jokin risti / taakka, joka aiheuttaa hankaluuksia jossain tilanteissa.
Kun sain diagnoosin, sain myös lääkkeet. Kokeilin paria erilaista huonoin tuloksin. Ei toiminut minulle, sivuvaikutukset olivat voimakkaat.
Joten luin. Luin omaan tapaani kaiken mitä aiheesta irti sain. Ja aiheen vierestäkin.
Ja luin kuinka paljon liikunta vaikuttaa paitsi mielialaan ja onnellisuuteen, myös keskittymiseen ja tarkkaavuuteen. Tai miten liikunnan (ja mm. unen) puute heikentää kenellä tahansa keskittymistä ja tarkkaavuutta. Ja miten liikunnalla oli saatu jopa samoja tuloksia kuin lääkkeillä.
Joten aloin liikkua suunnitelmallisemmin. Olin liikkunut jo aiemminkin, vaikken mikään liikuntahirmu olekaan. Järjestelin kalenterin niin, että pystyin tekemään vähintään puolen tunnin lenkin aamuisin.
Ja huomasin eron. Valtavan eron. Miten selkeästi ajatukset toimi ja miten paljon helpompi töitä olikaan tehdä, kun “päivälääke” oli otettu heti aamusta. Liikunta on minulle todellakin lääke. Eikä sivuvaikutuksetkaan ole ongelmana.
Mutta sitten en liikkunut…
Olen usein miettinyt ja kironnut sitä, kun jotkut puhuvat, että heille tulee tarve liikkua. Pakottava tarve. Kroppa ei kestä. Se huutaa liikuntaa. Minulle ei tule tällaista. Voisin makoilla sohvalla viikkokausia, eikä kroppa huutaisi liikuntaa – ainakaan tuolla kuvatulla tavalla. Ja olen kironnut tätä. Kuinka kätevää olisi, että se huutaisi. Että tulisi pakottava tarve lähteä lenkille.
Mutta kerran, kun diagnoosin jälkeen olin aloittanut “lääkelenkit”, sain flunssan. Olin muutaman päivän sairaana ja liikunta tietysti niiltä päiviltä jäi. Paranin, mutta liikunta loisti edelleen poissaolollaan.
Sitten kävin yhtenä päivänä lenkillä ja olo oli taas normaali, selkeä, iloinen ja itsevarma. Ja sitten tuli taas muutaman päivän tauko – koska en vain saanut aikaiseksi.
Ja sitten huomasin eron. Olin alakuloinen, ryvin itsesäälissä, sätin itseäni kaikesta (ulkonäöstä, kotitöitä, töistä, ajatuksista, huonosta äitiydestä, painosta jne.). Maailma oli kääntynyt minua vastaan ja tunsin olevani, suoraan sanottuna täys paska.
Jostain syystä tällä kerralla syttyi kuitenkin lamppu päässä. Tiesin, miten liikunta, aurinko ja ulkoilma vaikuttaa. Tiesin, miten niiden puute vaikuttaa. Tiesin, että tämä olo voi johtua niiden puutteesta.
Niinpä ajattelin, että voisiko minun kroppani huutaakin liikuntaa ja ulkoilua pään sisällä. Voisiko olla, että minun pääni, tunteeni ja ajatukseni tarvitsevat sen liikunnan ensin, ennen lihaksia ja ne huutavat tätä kautta tarvetta liikunnalle.
Niinpä testasin tätä ajatusta. Lähdin lenkille. Lähdin normaalia pidemmälle lenkille. Ja ero oli huikea. Olin tietysti ennen lenkkiä varma, ettei tämä paska tunne voi poistua, koska minähän olin paska-läski-huono äiti-ruma-saamaton-typerä-jne. Olin oikeasti, eikä siihen yhdellä ulkoiluhetkellä voi vaikuttaa.
Mutta toisin kävi. Kaikki nuo ajatukset kaikkosivat ja peilistä katsoi täysin uusi, mukiinmenevä, kiva nainen. Olo oli hyvä. Olo oli onnellinen ja iloinen. Ongelmia ei tuntunut enää olevan. Paskaa minää ei tuntunut enää olevan. Se yksi lenkki poisti kaiken pahan olon. Yksi 1,5 tunnin lenkki.
En ole saanut näin voimakasta tuntemusta toista kertaa. Tosin, pyrin pitämään, ettei pitkää taukoa ulkoilusta enää tulisikaan. Ja kiroan edelleen ihmisiä, keiden keho huutaa lenkille. Kiroan, koska päänsisäinen liikunnan tarve on huonompi. Se huutaa ennemmin sohvalle ja peiton alle piiloon, ei sitä, että mene ulos, että tämä tunne poistuisi. Mutta nyt minä tiedän. Minä tiedän, että se on vain hormonitoiminnan tai vastaavan aiheuttama ajatusvääristymä, joka on helposti korjattavissa.
Siispä minä väitän…
Väitän, että moni masennus ja mielenterveysongelma olisi helpotettavissa liikunnalla ja ulkoilulla – ehkä jopa hoidettavissa. Mutta siinä hetkessä, kun tuntuu ihan paskalta ja masentuneelta, on vaikea ryhtyä siihen liikkumaan. Siihen on vaikea uskoa. Olen sairastanut 3,5 vuotta vakavaa masennusta, tiedän mistä puhun. Se muuten johtui ADHD:sta, ehkä olisin voinut välttyä siltä, jos olisin silloin tiennyt.
Väitän, että me jokainen voisimme paremmin, kun me liikkuisimme ja ulkoilisimme. Ei siis vain fyysisen kunnon, tuki- ja liikuntaelimistön tai sydän- ja verisuonten vuoksi, vaan ennen kaikkea hormonitoiminnan ja mielialan vuoksi.
Väitän, ettei keho tarvitse aina kovaa ja raskasta liikuntaa, vaan jokaiselle löytyy omansa. Mutta väitän, että ulkoilu tuo liikkumiseen paljon enemmän. Väitän, että sisällä tehty liikunta ei tuo kaikkia samoja hyötyjä – ulkoilusta saamme enemmän.
P.s. Minä pärjään oman diagnoosini kanssa hyvin, liikunnan ja muiden pienten aputoimien turvin. Minulle se on voimavara, josta on paljon enemmän hyötyä kuin haittaa 🙂